Turkissa, kohti Istanbulıa

Erzincan, Keski-Turkki

Olin jo kirjoittamassa aıkaısemmın raporttia Iranin puolelta, mutta kesken kaiken tuli tavanomainen sahkokatko, joka kesti tunnin verran. Joten se siita sitten.

Olen neljatta paivaa Turkissa, matkalla kohti Istanbulia. Malin lentaa sinne ma 8.9., joten minulla on aikaa ihan mukavasti. Matkaa on ehka 1200km.

Iran, joka oli matkan paakohde, oli jotain aivan odottamatonta. En ole ikina kohdannut vastaavaa lamminsydamisyytta, ystavallisyytta ja ylitsepursuvaa vieraanvaraisuutta kuin koin Iranissa. Tutustuin Turkin ja Iranin rajalla (Bazargan) nurnbergilaispariskuntaan. He olivat matkalla Nepaliin, josta he lentaisivat takaisin Saksaan. Matkasin heidan kanssaan nelja paivaa luoteis-Iranin vehrealla vuoristo-alueella. Meilla oli samantyylinen matkustusrytmi, joten se sopi molemmille. Neljantena paivana olin taas tyytyvainen jattaytyessani omilleni. Yksinmatkustamiseen pitaa totutella, ja jos taas totuttautuu useamman ihmisen ryhmaan, jatkaminen yksin tuntuu aina hieman raskaalta. Paiva omillaan ja kaikki on taas ok.

Ajatus katkeilee.

Iranilaisista. Viimeisena yhteisena iltana etsiessamme telttapaikkaa saksalaisten kanssa, ehti tulla jo pimea. Olimme pienen kylan lahella ja ohitsemme ajoi tyypillinen iranilainen auto (merkkia Paykan) taynna miehia. He kysyivat minne olimme menossa, ja yritimme selittaa "ei hataa, etsimme vain paikkaa teltoillemme". Saimme kutsun nukkua heidan luonaan, mutta halusimme mieluummin telttamajoituksen. Yksin ehka olisin ottanut kutsun vastaan. He etsivat kanssamme laheiselta laitumelta tasaisen ja pehmean paikan ja varmistivat etta kaikki on ok. Kun olimme jo nukkumassa tunnin kuluttua, yksi miehista toi meille kanisterin vetta, 2l maitoa, leipaa ja pienen lautasellisen paistettuja kasvispihveja. Ele tuntui taas niin hienolta, olo oli kuin vanhanajan elokuvasta, jossa kylalaiset antavat yosijan ja ruokaa vasyneille matkalaisille.

Telttailu Iranissa tuntui ennen matkaa hieman kyseenalaiselta. "Pelottava ja kaukainen maa." Mutta kun tulimme rajan yli, jokaisella vihrealla maapalalla oli joku iranilainen perhe piknikilla. Heita oli kaikkialla ja lyhyt teetauko ulkona tuntui olevan osa heidan arkeaan. Ja paikaksi viltille riitti vaikka kahden tien valinen ruohokaistale. Eli telttailu oli OK, ei tarvinnut kuin osoittaa omaa telttaani, niin he tiesivat mista oli kyse. Jos paatin nukkua asumusten tai ihmisten laheisyydessa, kavin aina tervehtimassa "salam aleikum" heita ja kysymassa oliko ok nukkua tassa. Yleensa he aina tarjosivat yosijaa kotoaan tai ainakin varmsitivat etta minulla oli ruokaa ja vetta riittavasti. Kun olin pimean tultua saanut telttani pystyyn ja olin keittamassa teeta ja syomassa leipaa ja juustoa, moni tuli viela (uteliaisuuttaan?) tarkistamaan, mita oikein keittelin ja miten asuin. Kohtaaminen oli aina aika mukava, valilla olin hieman vaivaantunut kun auringonkukkaviljelija seisoskeli vieressani kun yritin tehda trangialla uuniomenia. Selitin ja naytin, etta kattilassa on omenia, sokeria ja pahkinoita. Ja tarjosin pahkinoita, rusinoita, rypaleita, mita nyt sattui olemaan varalla. Yleensa he olivat vain vilpittoman kiinnostuneita ja iloisia, etta olin tullut heidan maahansa.

Iranilaiseen kulttuuriin kuuluu tapa valilla kieltaytya maksusta (ta'arof). Se on vain ele, jolla vahaosainen voi periaatteessa saada ruokansa tai ostoksensa maksamatta. Mutta valilla vaikka kuinka yritan maksaa vaikka tienvarsikojusta ostamistani viinirypaleista, se ei vain onnistu. Vaikka kuinka yritan ja yritan, myyja ei suostu ottamaan rahaa vastaan vaan juoksee pois.